Mitäpä minä merta edempänä?

Parkettia, narisevaa puuta, 70-luvun muovimattoa. Lattia kuin lattia, jokaisen kotini alla on ollut yksi ja sama Etelä-Savo. Se on toivottanut minut lämpimästi tervetulleeksi uuteen aamuun, silloinkin kun olen noussut väärällä jalalla kylmälle harmaalle tiilelle. Paistaa se aurinko tänne risukasaankin! No, ehkei nyt ihan risukasaan, mutta kyllä täällä kaikenlaista pusikkoa piisaa. Puskaradio ainakin laulaa lallattaa.

Huoneeni ikkunasta siintää lähes loputtomasti metsää. Öisin tähystelen puiden lomasta taivaan tähdenlentoja ja unelmoin, pitäen kuitenkin jalat maassa. Välillä tekisi mieli vaihtaa maisemaa, kokeilla ehkä elämää jossakin lätäkön toisella puolella. Tutut vedet vetävät kuitenkin lujaa puoleensa. Kesäisin niissä on uitu yötä päivää. Talvisin viihdyn enemmän jään pinnalla, korkeintaan pulahdan lumimeressä saunan jälkeen. En ole vielä oppinut avantouinnin jaloa taitoa.

Eihän täällä niiku oikeestaa oo mitää. Mutta mitäpä sillä millään tekee, kun ilmankin on just eikä melkein hyvä olla? Itselleni päiväretket ja harrastusmatkat naapurikuntiin ovat ihan tarpeeksi reissaamista. Kotiinpaluu on tietenkin joka reissun kohokohta.

Olipa oma tulevaisuuteni missä tahansa, menneisyyden muistot täältä eivät ota lähteäkseen. Kotiseutuni ilmenee puheessani, jota kuunnellessa vastuu siirtyy kuulijalle. Vien palan tätä taivasta mukanani maailmalle kotiavaimissani, joissa on saimaannorppa-avaimenperä. Täällä on ollut hyvä kasvaa, jatkossa ehkä jopa vanhaksi. Ehkä lopulta juurrun takaisin siihen samaan maaperään, joka on muovannut minut kantapäiden hiertymistä aina mielenmaisemaan asti. Tai ehkä en. Katteellaan sitä sitten syssymmällä.

Kirjoittaja:
Alina Meinander