Juon kahvini mustana, vaikka en pidä kahvista

Kiireesi keskellä katulamppu välkkyy kadulla. Tiedät tämän hetken, etkö tiedäkin? Kun aika on oudon hiljaista, mutta juokset pyjamaisillasi lumisateeseen. Suurin toiveesi on vain saada rakastaa. Tulisitko mukaani, jos kertoisin, että olen harkinnut ottavani lopputilin, koska en enää jaksa tätä tietotulvaa?

Viime jouluna toivoin lahjaksi rauhaa. Täällä, alla kauniin taivaan, ehkä voin löytää sen. Sillä outo onnen tunne valtasi minut, kun huomasin täällä veden juttelevan kanssani, ja höyrylaivojen kertovan vuosisatoja vanhoja tarinoita.

Jään roikkumaan ajatukseen, miksi jäin paikoilleni murtuvaan tunneliin. Mutta huomaan löytäväni kaikkialta kotikaupungista itseni, uudestaan ja uudestaan. Kasvoin nököttäen kannoilla, leikkien mukulakivillä ja juosten rantakaislikoissa. Join itseni ensimmäisen kerran humalaan saaristossa Saimaan rannalla. Kesäillassa koin ensirakkauteni. Syysillassa kyyhöttäessäni ymmärsin, että huomiseen on turha tuijottaa.

Joskus etsin kuumeissani kartasta rauhaa. Mietin, minne mennä, vaikka en tiennyt, että minne mennä. Hyppäisinkö mustan virran vetehisen pyörityksiin, vai muuraisinko itseni muuriin linnanneidon kanssa? Mutta sitten ymmärsin, ettei minun tarvitsisi valita jotain kohtaloa. Elän kohti kuolemaa, mutta ennen sitä, olin vapaa tekemään mitä vain. Kun jalkapohjani tuntevat tutut mukulakivet, muistan pienen lapsen, joka unelmoi. Ja mietin, miksi en nyt saisi unelmoida?

Keitän kahvia, juon sen mustana. Avaan ikkunan, ja ilmavirta tuo tutun järven tuoksun, jonka vesj’kansa on antanut elää harmoniassa jo vuosien ajan. En kyllä edes itseasiassa pitänyt kahvista, mutta join sitä tavasta, jonka olin oppinut tehdessäni töitä laivapoikana Pihlajavedellä.

Mutta pääseekö sinne alisuoriutujat, jotka makasivat sängyn pohjalla kultavuotensa metsäpalo ympärillään? Ottaako se vastaan ne, jotka eivät jaksa suorittaa? Ne, jotka unelmoivat joskus keväästä? Tiedän, että maan ikirouta ja metsän henget ottavat heidät vastaan, sillä olen yksi heistä. Ja pikkuhiljaa, se puhaltaa sinut takaisin täyteen eloa, jos annat sille mahdollisuuden.

Kun lähden täältä, levitän siipeni ja kokeilen elämää ensimmäisen kerran, muistan kotini. Kotini, joka on täynnä kultareunaisia muistoja. Kotini, joka rikkoi minut satoja kertoja. Kotini, joka paransi minut joka kerta. Ja se antaa minulle uskoa tulevaan, sillä se rakensi puutarhan sydämeeni.

Mutta ennenkuin lähden, tämä on sinulle kutsu. Järjestän sinulle teekutsut koivujen alle, sinne minne istutamme uuden ajan siemenet. Pidän sinulle paikkaa, sillä ehkä voimmekin oppia elämää jo takapihoillamme. Ja jos olemme oikein hiljaa, voimme nähdä saimaannorpan.

Kirjoittaja:
Saana Pirhonen